Valitsitko aikoinaan väärän lajin sekä itsellesi että koirallesi? Osuiko käsiisi aikuinen koira ja mietit, jatkaako sitä, mitä koiralla on aiemmin tehty vai voitko aloittaa kokonaan uuden lajin? Onko koirallasi fyysisiä ongelmia, ja mietit, onko rauhallisempaan lajiin vaihtaminen helppoa?

Tuleeko huonosta hakukoirasta hyvä jälkikoira?
Henkilöhaku on lajina kiehtova. Vauhtia on riittävästi, eikä sitä tarvitse harrastaa yksin. Eihän toki jäljestämäänkään tarvitse yksin lähteä, mutta haussa kuitenkin suuren ryhmän paine nostaa laiskimmankin(siis myös minut) sängyn pohjalta sunnuntaiaamuna kello 8, jos on tarve. Ilman ryhmää kun ei saada aikaiseksi treenejä. Siinä varmasti olennaisimmat syyt, miksi haku tuntui aikoinaan meille sopivalta lajilta. Eikä toki tarvitse vähätellä Pajarin Elinan ja Immun suoritusta haun 3-luokassa Hämeenkyrön mestiksissä vuonna 2002. Maalimiehen roolissa pääsin sen lähietäisyydeltä näkemään, ja sen näyttävyys sai minut kiinnostumaan lajista. Myös koirani ominaisuudet tuntuivat silloin lajiin sopivilta, Aada oli 1-vuotiaana (on edelleen) hyvin sosiaalinen ja vauhdikas.

Miksi Aadasta ei kuitenkaan ikinä tullut toimivaa hakukoiraa? Syitä on monia. Nyt niitä on hyvä kirjata paperille, koska usko koiraan ja ennen kaikkea usko itseeni on palautunut. Pistän paljon kokemattomuuteni piikkiin. Jos silloin alkutaipaleella olisin osannut kyseenalaistaa koulutusmetodeja sekä hakea neuvoja muualta, minulla olisi käsissäni muutakin kuin maailman paras silmillä etsijä. Voitte vain kuvitella miten hauskalta näyttää bokseri, joka loikkii metsässä suoraan ylöspäin, jotta näkisi, missä maalimies piilottelee;) Tosin, silloin se ei naurattanut… Vuoden tahkosimme tuloksetta – Aada ei tuntunut ymmärtävän, että nenän käyttö olisi suotavaa. Ja totta kai kun koko myy ryhmä meni eteenpäin, myös kaikki myöhemmin aloittaneet, minulta loppui usko ja mielenkiinto koko lajiin.

Reilun vuoden tauon jälkeen menimme Aadan kanssa UMAn järjestämälle hakukurssille. Kouluttajana toimi jo edellä mainittu Pajarin Elina, joka oitis näki ongelmamme ytimen. Palasimme tylysti alkuun ja opetimme Aadalle nenän käyttöä tuuli-ilmaisuilla. Alku näyttikin jo lupaavalta, ja Aada tuntui ymmärtävän millä tavalla niitä maalimiehiä löydetään. Silmillä etsiminen oli kuitenkin niin syvällä koiran takaraivossa, että pieninkin rasahdus maalimiehen suunnalta sai Aadan pomppaamaan ilmaan ja etsimään silmillään. Talven jälleen jatkoimme, vaihtelevalla menestyksellä. Oli uskoa antavia treenejä, ja niitä maailman surkeimpia. Kahden työn loukku ei myöskään auttanut, liian usein jouduin jättämään treenit väliin töiden takia. Ja jokainen varmasti tietää, että ilman harjoittelua ei tapahdu edistymistä, mistä luonnollisesti seuraa turhautuminen. Kevään tullessa lähdin seuraamaan Timpan (Kokko) jälkitreenejä. Timpan ehdotuksesta tein samalla Aadalle ns. pentujäljen, eli joka askeleelle laitettiin makupala. (Olin Aadalle muutaman jäljen 2-vuotiaana tehnyt, joten ihan mielenkiinnosta halusin nähdä, miten se toimisi nyt nelivuotiaana. Aiemmin ongelmaksi oli muotoutunut koiran motivaation puute, sillä herkut eivät nuorelle koiralle olleet riittäneet motivaatioksi.) Muutaman onnistuneen jäljen jälkeen Timppa heitti ilmaan ajatuksen lajinvaihdosta. Lajinvaihto tapahtui lopulta aika kivuttomasti ja nopeasti. Ongelmat olivat lisääntyneet haussa ilmaisun tullessa mukaan, eivätkä myöskään työaikani tukeneet säännöllistä treenaamista ryhmän mukana, joten oli luonnollista vaihtaa lajiin, mistä koira näytti nauttivan aivan eri tavalla kuin mistään tekemästään. Miten henkilöhaku on vaikuttanut myöhemmin jäljestämiseen? Ensimmäisillä metsäjäljillä Aada kuvitteli lähtevänsä maalimiesten etsintään, mutta jäljen alkupisteellä se unohti maalimiehet ja laittoi automaattisesti nenän maahan. Edelleen se ottaa ilmasta hajun metsätiellä kävellessämme, mistä se jälki lähtee, mutta itse jäljellä ei nenä nouse maasta. Hakutaustasta johtuvia ongelmia ei varsinaisesti ole ollut. Missään ei ole tietenkään kirjoitettu, ettei niitä ongelmia tulisi, mutta uskon, että ongelmat johtuvat muusta kuin hakutaustasta. Olen vain suunnattoman helpottunut, että tein vielä keväällä vaikealta tuntuvan ratkaisun ja että se on meidän tapauksessamme sujunut ongelmitta. Opin lajinvaihdosta paljon. Luovuttaminen käy ylpeyden päälle, sitä en kiistä, mutta tässä tapauksessa opin, että se voi olla kuitenkin hyvä ratkaisu. Tutustuin koiraani uudestaan ja opin luottamaan siihen, että se tietää, mitä se tekee. Olen pyrkinyt jäljen opettamisessa siihen, että se saa ratkaista ongelmat, en minä. Olen koettanut saada itseeni saman varmuuden ja rauhallisuuden tottelevaisuuskentälle mitä koen jäljestäessämme ja samalla opetellut lukemaan koiraani. Olean samalla myös huomannut, miten herkkä koirani on omille mielialoilleni ja olen oppinut jättämään sen pahan päivän treenikerran väliin. Ennen kaikkea opetus on ollut, että yhdessä tekemisen täytyy olla kivaa, jotta tuloksia syntyy. Vielä muistoja kesäleiriltä;) Halosen Reima veti meille peltojälkitreenit. Kerroin Reimalle, että koira on kohtalaisen kokematon (silloin ajettu 5-6 jälkeä) ja omaa hakutaustan. Reima siihen hyvin epäilevään sävyyn (siis hyvin kettumaiseen, heh), että kannattaako sitä aikaa tällaiseen tuhlata. No, jäljet ajettiin ja ensimmäiset tyhjät askeleet siinä sivussa. Reiman kommentit jäljen jälkeen: ”Miten te ton teette, taidan vaihtaa minäkin rotua…” Lahjattomat treenaa;)

Pauliina