– Kun kaikki on sanottu ja tehty, on tullut sanottua paljon enemmän kuin tehtyä –

Yhtään kisakokemusta en vaihtaisi pois. No, ehkä kuitenkin muutaman. Ensimmäisen olisin voinut jättää suosiolla käymättä. Koira, puhumattakaan ohjaajasta, ei ollut sillä koulutustasolla, jota kisoihin meneminen ja siellä menestyminen vaatii. Nyt pystyn analyyttisesti ajattelemaan sitä kaikkea kokemusta, jota noista epäonnistuneista kisasuorituksista sainkaan. Opin ainakin sen vanhan totuuden, että jos koirasi ei toimi harjoituksissa, on epätodennäköistä, miltei mahdotonta luulla että se toimisi kokeessa. Mutta aina kun osallistuin kokeisiin (joita muuten oli 6 kappaletta, viimeisessä vihdoin hyväksytty tulos) ja pääsin tekemään jonkun osa alueen – jäljen, esineruudun tai tottiksen – opin paljon lisää. Kokemusta kun ei saa muualta kuin itse kisoista. Vaikka vietät aikaa sata tuntia kentällä treeneissä, ei se vastaa sitä tunnetta, kun numerolappu lyödään rintaan ja pulssi nousee kahteensataan. Näistä asioista voisi kokeneemmat kilpailijat kirjoittaa ja pyyhkiä märällä rätillä minun kokemuksiani, mutta haluan jakaa omalta osaltani omat kokemuksen. Jos niistä joku oppisi jotain. Toisaalta jokaisen varmaankin pitää itse nämä asiat kokea tajutakseen sen.
Nyt kun vihdoin tuloksen sain, uskallan väittää, että mikäli kyseessä olisi ollut toinen kilpailuni, niin tulosta ei olisi Harjavallassa nytkään tullut. Niin paljon on kaikista kisoista jäänyt käteen – kaikesta huolimatta.


Lyhyesti viimeinen kisasta… SBY Mestaruuskisat 2005, Harjavallassa.
Pääsin ensimmäisenä jäljelle, tai jouduin, kuinka asiaa haluaakaan tulkita. Pahin skenaarioni täyttyi jo janaa katsoessamme. Sienestäjähän se siinä, takapuoli pystyssä janan vieressä. Tuomari onnekseni kysyi: ”Haluanko ajaa kakkosen jäljen, joka jäisi muuten käyttämättä?”. ”Ilman muuta”, minä siihen. Menimme uudelle janalle. Kas vain, pariskunta ja pikku-fifi siellä lenkillä, nyt oli totuuden hetki. Koira lähti huonosti janalta. Jouduin varmistamaan aikaisessa vaiheessa, tarjoamaan apua. Davis lähti ensin takajäljelle, ohjasin sen siitä oikealle jäljelle. Se eteni kyllä hyvällä nenällä jäljestäen, mutta sitten tuli vastaan ensimmäinen kulma… Eikä mukaan ollut tarttunut vielä kepin keppiä. Annoin koiran edelleen jäljestää, olimme kyllä jäljellä mutta emme omallamme. En kaikista epäonnistuneista kisoista oppineena kuitenkaan hermostunut. Mietin hetken mikä avuksi…
Juoksimme takasin janalle, nostin koiran vietin stratosfäärisiin lukemiin ja päästin koiran uudelleen jäljelle. No nyt olimme oikealla raiteella; töpö alhaalla, neliveto päällä eteenpäin. ”Klops”, ensimmäinen keppi tarttui koiran hampaisiin, nyt tätä lisää… Kulmasta jälleen oikealle raiteelle ja ”klops”, toinen keppi oli koiran hampaissa. ”Hei me jäljestetään”, ajattelin. Sitten tuli mahalasku. Koira kyllä jäljesti hienosti, mutta keppejä ei tuntunut löytyvän.
Maasto oli, luojan kiitos, tämmöiselle untamolle ihanteellinen. Nostin jälleen koiran viettiä kertomalla sille tuttuun tapaan ”paskaäijän” piilottaneen keppejä… Se toimi. Koira aktivoitui ja ”klops”, koira löysi kepin taas suuhunsa. ”Vielä yksi keppi”, ajattelin. En ollut katsonut kelloa, joten en tiennyt kuinka paljon aikaa oli enää käytettävissä. Tie häämötti jo edessäni, joten tiesin viimeisen, sen tärkeimmän, kepin olevan lähellä. ”Klops”, ja vika keppi haarukassa. Pikaiset onnittelut pojalle, ja juosten autolle. Koira sikaosastoon, kaasu pohjaan ja keppienluovutuspaikalle. Niin kiire tuli, että jälkiliinat roikkuivat auton perässä kun kurvasimme keppiemme kanssa aikaa vastaan taistellen toimitsijoiden luokse. Mutta se kannatti, olimme vielä pelissä mukana. Tuomari antoi janalta 30 pistettä. Olisi antanut vaikka 32 tai edes 31 pistettä. 30 pistettä tarkoitti sitä, että esineruudusta täytyy saada täydet pisteet tai leikki loppuu osaltamme siihen. Mietin, miksi aina pitää mennä vaikeimman kautta, verenpaine muutenkin kohollaan.
Menimme ensimmäisenä esineruutuun. Tarkistin tuomarilta, milloin saan kehua koiraani, milloin saan ottaa esineen vastaan. En halunnut pilata suoritusta omalla tyhmyydelläni, koska kysymisen mahdollisuus kerran on vielä suoritus vaiheessakin. Tuomari ohjeisti ja veti viivan työlinjalle. Lähetin koiran ruutuun. Koira lähti työskentelemään aktiivisesti. Tiesin esineruudun olevan koiralla hallussa, mutta se yksi vaivainen piste voi mennä ihan mistä vaan.
”Ei ole totta”, ajattelin kun koira tuli minua kohti. Esinettä ei näy, missä se on. Tarkemmin katsottuani se kuitenkin oli koiran suussa – musta hanska mustaa maskia vasten. ”Hyvä poika”, kehuin ja koira kiihdytti vauhtia minua kohti tullessaan. ”Kiitos” kuului suustani saman tien kun Daviksen pitkä kynsi oli ylittänyt viivan ja ojensin hanskan tuomarille. Tarvittavat 30 pistettä oli korkeasta verenpaineesta huolimatta saatu. Nyt tulos oli enää tottelevaisuusosion päässä. Näin oli tapahtunut jo kerran aiemminkin joten voitonjuhlia ei ollut vielä syytä juhlia – ei todellakaan.
Tottelevaisuuteen mentiin Diman Pirkon parina, minä ensimmäisenä suoritusvuorossa.
Homma lähti rullaamaan hyvin seuraamisella, koira hyvässä vietissä, valmistelevat osuudet kunnossa, samoin jäävät liikkeet menivät lähes nappiin, luokse tulo oli nopea, henkilöryhmä kierrettiin mallikkaasti. Ja sitten oli noutojen vuoro… Tasamaanouto meni vielä hyvin. Heitin kapulan hyppyesteen yli, vinoon(itse en huomannut, enkä siis pyytänyt uusinta heittoa). Siitähän seurasi, että koira kiersi esteen mennen tullen. A-esteellä ajattelin auttaa koiraa ja vein sen todella lähelle. Tuomari ei huomauttanut siitä, joten mietin annanko käsiavun. En kuitenkaan antanut ja da-daa, koira kiersi A-esteenkin mennen tullen… ”Ei jumaliste, aina mättää jokin osio”, ajattelin. ”Tuleeko se tulos koskaan?” Eteenmeno… Voi pojat, koira irtaantui kokonaista kolme metriä, mutta meni sentään käskystä maahan… Vielä oli paikallaan olo häiriönalaisena. Vein koiran paikalleen, kävelin koiran eteen. Mitä luulette, mietinkö silloin koirasta tehtyjä karvarukkasia? Se jääköön arvoitukseksi;)
Hain koiran ja menimme tuomiolle. Tuomari aloitti arvostelun: ”Tottelevaisuus kahtia jakoinen. Koiran koulutustaso korkea, ohjaaja ei tehnyt mitään turhia liikkeitä, koira hyvässä vietissä, teki intensiivisesti töitä, valmistelevat osuudet erinomaiset, jäävät liikkeet erinomaiset, jne… Mutta noudot, joko koira ei osaa, tai siihen on joku muu syy. Tänään kuitenkin tyydyttävä , 72 pistettä.”
Meinasi verisuoni katketa päästä, se tuli Jumalan armosta, ajattelin. Mutta tulos on aina tulos, ja se oli tuomarin näkemys meidän osaamisestamme. Ketä tämä vaikeuksien kautta voittoon kiinnostaa? Kyseessä ei ollut mikään SM-jälkikoe, vaan yhden koirakon yhdessä tekemä alokasluokan tulos. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin. Kai tämä oli kannustuksena kaikille niille, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet. Tai niille, jotka haluavat yrittää, mutta pelkäävät epäonnistumista.

Tuli vielä herkkänä hetkenä Davikselle ennen esineruutua luvattua puolikiloa jauhelihaa onnistumisesta ja sen lupauksen pidin. Kotona sängyssä maaten koiralle syötettiin luvattu palkkio.

Mikäli et menesty ensi yrittämällä, tuhoa kaikki todisteet, mitä yritit.

Timppa